Viimein koitti aika syntymän!

Niinhän siinä sitten kävi, että omana synttäri-iltanani piti siis lähteä kääntymään Jorvissa, kun en tuntenut vauvan liikkeitä. Koko ajan kuvittelin, että sieltä tullaan vielä kotiin oottelemaan Oikeeta Hetkeä, mutta lääkärin tehtyä sisätutkimuksen alkoi sitten sattua vähän enempikin. Aattelin vielä päästä kotiin, mutta lääkäri totesi, että hän ei kyllä mielellään enää laskisi, kun olin jo 4cm auki. Tommin lähetin kotiin nukkumaan, mä sain jotain lääkettä kipuun ja vaihdoin vaatteet ja kömmin sairaalapetiin tarkoituksenani nukkua, ja aamulla olisi sitten käynnistetty synnytys. Enpä saanut unta, kivut yltyi ja puolilta öin soitin yökölle, että nyt muuten tarvii jotain vahvempaa! Tarkoitin lääkettä ja unta, mut ne siirtikin mut synnytyssaliin ja lykkäs ilokaasumaskia tassuun ja sano, et josko soitettais kuiteski isää jo paikalle :D Tommi oli siis vasta ehtinyt just himaan, tehdä vähän safkaa ja oli käymässä syömään, senkin piti saada nukuttua ennenkuin sitten aamulla olisi tullut mun seuraksi odottelemaan, että alkaa tapahtua.

Ilokaasu jeesas jonkun hetken, sitten piti pyytää epiduraali, jonka avulla kestinkin hyvin ja kai vähän jopa torkahdin, jossain välissä kätilö tsekkas kohdunsuuta ja totes, että ollaan sit kuulemma täysin auki! Tässä vaiheessa kai puhkaistiin kalvot, ellei sitten jo aiemmin? (Mä en saanut vielä synnytyskertomusta, niin en oo ihan varma) Eli homma eteniki ihan älyttömällä vauhdilla ja mua alko jänskää, kun kätilö totes, että vauvan pää on sitten ihan kova, et ei välttämättä muotoudu kovin hyvin synnytyskanavaan! Eipä menny kauaa, kun kätilö oli poissa huoneesta ja palattuaan kysyi, että mikä olo, niin oli pakko todeta "No joko mä paskon kohta alleni tai sitten sieltä tulee vauva..." Sisätutkimus paljastikin, että vauvan pää on jo "huulilla" et jos ponnistuttaa, niin sit mennään! Lääkärikin tuli käymään paikalla, kun tahtoivat ottaa vauvan päästä näytteen, että onko hällä kaikki ok, ja onneksi oli. Ja pianhan sitä sitten mentiin, ponnistusvaihe kesti vain 9min ja 30.12. klo 3.09 sylissäni makasikin jo jotain äärettömän ihanaa! Vauva voi heti tosi hyvin, minä itkin onnesta nyytti sylissäni, isi leikkasi napanuoran ja istukkakin syntyi jo 3.15! Kysyin sitten, että pitääkö tikata, johon kätilö sanoi, että haluaa pyytää lääkärin paikalle, kun repeämä oli oikeasti tosi syvälle alas ulottuva. Lääkärin tultua todettiin, että vuoto hieman tyrehtyy, mutta lihakseen asti repeämä on, että eivät sitä paikkaa siinä, vaan odotetaan aamuun ja mut kursittaisiin kokoon leikkaussalissa! Tässä vaiheessa en edes muista tajunneeni asiaa, ei sattunut, vaan olin onnellinen, kun saimme vauvan heti syliin ja rinnalle, nopeasti ihmetellessä meni 1,5h jonka jälkeen kätilö tuli ottamaan vauvan pesuun ja mittauksiin (51 cm ja 3745 g). Vauva sai apgareista pelkkiä kymppejä, ja oli kyllä todella hyväkuntoinen ja reipas jo alusta alkaen! Ja niin kauniin värinenkin, muodoissa pienet virheet oli ihan vähän synnytyksessä litistynyt pää, lurpalleen kääntyneet korvalehdet ja vähän sisäänpäin kääntynyt oikea jalkaterä (nekin olivat tänään kotiinlähtötarkastuksessa palautuneet ihan normaaleiksi).

Synnytyssaliin hälinän laskettua tuotiin isille ruokaa, mä en tulevan leikkauksen takia saanut syödä enkä juoda mitään. Sitten meidät siirrettiin synnytysosaston lepohuoneeseen, jossa kaikki kolme käytännössä vain nukuimme ja keräilimme voimia. Isi otti perheensä suojaansa, hoiti äidin ja vauvan ja oli ehdottomasti parasta tukea kaikessa! Meitä ei siis siirretty osastolle, kun odotimme leikkaussaliin pääsyä, minkä aika koitti vasta pitkän odotuksen jälkeen puolilta päivin. Mut vietiin leikkaussaliin, isi ja vauva lähtivät lapsivuodeosastolle, jossa he viettivät hyvin pitkälti sen päivän keskenään. Leikkauspöydällä muistan tunteneeni vaan ihan älyttömiä kipuja koko alakropassa, siellä salissa pyöri hirveästi ihmisiä, vieraat ihmiset huikkailivat mulle onnentoivotuksia ja pian anestesialääkäri tulikin laittamaan tän mamman untenmaille.

Leikkaus suoritettiin ja heräämöstä on seuraavat muistikuvat, kun hoitsu tuli sanomaan, että lähdetään osastolle. Tommi tuli myös hakemaan mua sieltä ja olin edelleen aika häkeltynyt ja hölmistynyt. Isi oli oppinut paljon vauvanhoidosta ja he olivat olleet urheita yhdessä pojan kanssa äidin ollessa muualla, joten sai tuore isäkin tulikasteensa sitten ihan samantien :) Muistan ihmetelleeni sitä varmuutta, jolla mies vauvaa käsitteli ja hoiti jo sinä iltana, vaikka vauva oli ensimmäinen vastasyntynyt hänen sylissään koskaan!

Mä siis menetin synnytyksessä aika paljon verta, mutta missään vaiheessa en tahtonut lisäverta annettavaksi, kun ei ollut ihan pakko. En oikeastaan edes ollut "tajunnut" kuinka vakava tilanne oli jopa ollut, anestesiatokkurassa muistan jonkun hoitsuista sanoneen mulle jotain "sulkijalihasten repeämästä" ja mä olin vaan ihmeissäni. Oma huomio oli vauvassa, ja jo heräämöstä osastolle päästyäni annoinkin ensimmäisille vieraille luvan tulla meitä tervehtimään :)
Vasta seuraavana päivänä, kun mulle tultiin sanomaan, että annetaan tipan vielä olla ja katetrikin jätetään, että aamulla hemoglobiinini oli 88 (mun normi ennen raskautta se 155-160), niin tajusin, että jossain on nyt jotain mätää. Jälleen kysyttiin, että haluanko lisäverta, mutta sanoin selviäväni. Olo oli tietysti vähän heikko, mutta kyllä sitä selvisi. Vauvaa hoidin sen, mitä sängystä kykenin (eli imetys ja tuijottelu), kaikki muu oli miehen ja hoitsujen vastuulla. Jalkeilla olin kahdesti käydäkseni wc-pöntöllä suihkuttelemassa haavaa, silloinkin piti olla joku varmistelemassa ja taluttamassa, etten kuukahda. Iltaa kohden olo kohentui ja uskalsin jo vähän seistä, vielä yöllä kuitenkin soitin yökön tekemään vaipanvaihtoa, kun en ollut ihan varma, että pysyykö mulla tasapaino.

Seuraavana päivänä olisin ollut ihan valmis lähtemään kotiin, mutta eivät päästäneet, kun halusivat pitää mut vielä seurattavana katetrin irrottamisen ja muun takia. Hemppoja ei oo mitattu, mutta väittäisin, et ne on kyllä kohisemalla nousseet, on sen verran erilailla olo! Isi oli meidän kanssa paljon osastolla, vieraita kävi hurjan monta ja vauva ihmetytti meitä vähän väliä suloisuudellaan <3

Tänään 2.1. pääsimme sitten vihdoin kotiin, lastenlääkärintarkastuksessa poika sai hurjasti kehuja reippaudesta ja vilkkaudesta, eikä edes kitissyt pahasti vaikka ei sokeria saanutkaan kuin vähän aluksi! Nyt olemme onnellisesti kotona, vauva on ottanut painoa jo nyt ihan hurjasti ja roikkuisikin tissillä koko aika. Mulla ei oo maidontuotanto vielä ihan ehtinyt mukaan, joten vauva vetää molemmat tissit ja joinain kertoina päälle vielä korviketta! Nyt kotiin tultuamme halusin, että isi saa syöttää ja mä pääsen kokeilemaan pumppausta jossain välissä, niin laitoimme ukolle 40ml pulloon (en ollut yhtään varma, että paljonko sitä menis kun imetyksen jälkeen antanut 10-20ml päälle!) ja sehän loppasikin sitten sen kaiken! Mulla on rinnanpäät ihan ruvilla jo nyt, rintakumistakaan ei siihen kipuun oo enää kauheasti apua... Imetysasentoa- ja otetta on vähän hankala saada hyväksi, kun nännit on niin kovin matalat, että ton pojan kiljuva nälkä ja otteen etsiminen on hankalaa...

Eli näin se arki vihdoin koitti meillekin, tosin mä oon edelleen ihan tylsistynyt, kun poika tietysti nukkuu vielä niin paljon. Mulla hormonit kuitenkin aiheuttaa sen, että katkonaista unta 5-7h vuorokaudessa on ihan riittävästi mulle, vähemmälläkin pärjäis helposti! Hölmöä, koska nyt vielä voisi nukkua! Tänään ajattelin nauttia rauhasta ja antaa isin ja pojan leikkiä enempi keskenään... jos ei olis noin pirusti pakkasta (-20c) niin olisin ehkä halunnut lähteä kävelyllekin ihan keskenäni! :D